BIBLIOTHECA AUGUSTANA

 

Anton Schiefner

1817 - 1879

 

Kalevala

 

Übersetzt von Anton Schiefner

 

 

______________________________________________________________________________

 

 

 

Zweiundvierzigste Rune

 

Kahdesviidettä runo

 

 

 

 

 

5

 

 

 

 

10

 

 

 

 

15

 

 

 

 

20

 

 

 

 

25

 

 

 

 

30

 

 

 

 

35

 

 

 

 

40

 

 

 

 

45

 

 

 

 

50

 

 

 

 

55

 

 

 

 

60

 

 

 

 

65

 

 

 

 

70

 

 

 

 

75

 

 

 

 

80

 

 

 

 

85

 

 

 

 

90

 

 

 

 

 

95

 

 

 

100

 

 

 

 

 

105

 

 

 

 

110

 

 

 

 

115

 

 

 

 

120

 

 

 

 

125

 

 

 

 

130

 

 

 

 

135

 

 

 

 

140

 

 

 

 

145

 

 

 

 

150

 

 

 

 

155

 

 

 

 

160

 

 

 

 

165

 

 

 

 

170

 

 

 

 

175

 

 

 

 

180

 

 

 

 

185

 

 

 

 

190

 

 

 

 

195

 

 

 

 

200

 

 

 

 

205

 

 

 

 

210

 

 

 

 

215

 

 

 

 

220

 

 

 

 

225

 

 

 

 

230

 

 

 

 

235

 

 

 

 

240

 

 

 

 

245

 

 

 

 

250

 

 

 

 

255

 

 

 

 

260

 

 

 

 

265

 

 

 

 

270

 

 

 

 

275

 

 

 

 

280

 

 

 

 

285

 

 

 

 

290

 

 

 

 

295

 

 

 

 

300

 

 

 

 

305

 

 

 

 

310

 

 

 

 

315

 

 

 

 

320

 

 

 

 

325

 

 

 

 

330

 

 

 

 

335

 

 

 

 

340

 

 

 

 

345

 

 

 

 

350

 

 

 

 

355

 

 

 

 

360

 

 

 

 

365

 

 

 

 

370

 

 

 

 

375

 

 

 

 

380

 

 

 

 

385

 

 

 

 

390

 

 

 

 

395

 

 

 

 

400

 

 

 

 

405

 

 

 

 

410

 

 

 

 

415

 

 

 

 

420

 

 

 

 

425

 

 

 

 

430

 

 

 

 

435

 

 

 

 

440

 

 

 

 

445

 

 

 

 

450

 

 

 

 

455

 

 

 

 

460

 

 

 

 

465

 

 

 

 

470

 

 

 

 

475

 

 

 

 

480

 

 

 

 

485

 

 

 

 

490

 

 

 

 

495

 

 

 

 

500

 

 

 

 

505

 

 

 

 

510

 

 

 

 

515

 

 

 

 

520

 

 

 

 

525

 

 

 

 

530

 

 

 

 

535

 

 

 

 

540

 

 

 

 

545

 

 

 

 

550

 

 

 

 

555

 

 

 

 

560

 

Wäinämöinen alt und wahrhaft,

Mit ihm Schmieder Ilmarinen,

Drittens auch der Sohn von Lempi,

Dieser schöne Kaukomieli,

Zogen auf des Meeres Fläche,

Auf den weitgedehnten Fluthen

Nach dem Dorfe voller Kälte,

Nach dem nimmerhellen Nordland,

Nach dem Ort, der Männer tilget,

Der in's Meer die Helden senket.

Wer wohl führte dort das Ruder?

Einer war Schmied Ilmarinen,

Dieser ruderte im Boote

Mit dem vorderen der Ruder,

Lemminkäinen war der zweite

Mit dem hinteren der Ruder.

Wäinämöinen alt und wahrhaft

Setzet sich zum Steuerruder,

Lenkt den Nachen durch die Fluthen,

Lenkt ihn durch des Meeres Wogen,

Durch den heft'gen Schaum der Wellen,

Durch die schaumbedeckten Fluthen

Zu dem Stapelplatz Pohjola's,

Zu den schon bekannten Walzen.

Als sie nun dahin gekommen,

Als die Reise sie beendet,

Ziehen sie an's Land den Nachen,

Heben den mit Theer bestrichnen

Auf die stahlbeschlagnen Walzen,

Auf die kupferreichen Rollen.

Traten darauf in die Stube,

Drangen eilends in das Innre;

Also fragt des Nordlands Wirthin,

Forschte so von den Gekommnen:

„Welche Rede bringt ihr, Männer,

Welche neue Kunde, Helden?“

Wäinämöinen alt und wahrhaft

Gab ihr darauf diese Antwort:

„Männer reden von dem Sampo,

Sprechen von dem bunten Deckel;

Kamen zur Vertheilung Sampo's,

Zu der Schau des bunten Deckels.“

Selbst die Wirthin von Pohjola

Redet Worte solcher Weise:

„Nicht vertheilet man ein Feldhuhn,

Unter drei niemals ein Eichhorn;

Gut zu brausen ist's dem Sampo,

Seinem Deckel gut zu rauschen

In dem Steinberg von Pohjola,

In des Kupferberges Innerm,

Selbst erfreu' ich mich des Wohlseins

Als Beherrscherin des Sampo.“

Wäinämöinen alt und wahrhaft

Redet Worte solcher Weise:

„Wenn du nicht die Theilung zugiebst,

Daß wir eine Hälfte nehmen,

Werden wir den ganzen Sampo

Mit Gewalt zum Boote tragen.“

Louhi, sie, des Nordlands Wirthin,

Wurde drauf gewaltig böse,

Rief herbei das Volk Pohjola's,

Junge Männer sammt den Schwertern,

Helden mit den scharfen Waffen

Zum Verderben Wäinämöinen's.

Wäinämöinen alt und wahrhaft

Schreitet hin zu seiner Harfe,

Setzet selbst sich hin zum Spielen,

Fing nun an gar schön zu spielen,

Daß die Leute alle lauschten,

Daß sie ob der Töne staunten,

Frohen Sinnes alle Männer,

Lachend mit dem Mund die Weiber,

Nassen Auges alle Helden,

Knieend auf der Erd' die Knaben.

Bringt die Leute zur Ermattung,

Daß sie müde niedersinken,

Daß die Lauscher alle schlummern,

Alle Stauner niederfallen,

Schlafen Alte, schlafen Junge

Bei dem Spiele Wäinämöinen's.

Griff der weise Wäinämöinen,

Dieser ew'ge Zaubersprecher,

Hastig drauf in seine Tasche,

Suchte in dem Lederbeutel,

Holt hervor des Schlafes Pfeile,

Streichet Schlummer auf die Augen,

Schließet fest die Augenwimpern,

Sperret durch ein Schloß die Blicke

Von dem mattgewordnen Volke,

Von den eingeschlafnen Helden;

Senket sie in tiefen Schlummer,

Daß sie lange schlafen mußten,

Alle Leute von Pohjola

Und das Volk des ganzen Dorfes.

Ging den Sampo dann zu holen

Und zu schau'n den bunten Deckel

Aus dem Steinberg von Pohjola,

Aus des Kupferberges Innerm,

Hinter neun der stärksten Schlösser,

Hinter zehn, zählt man den Riegel.

Fing der alte Wäinämöinen

An mit leiser Stimm' zu singen

An des Kupferberges Eingang,

An dem Saum des Felsenschlosses;

Schon erbebt des Schlosses Pforte

Und erkracht die Eisenangel.

Selbst der Schmieder Ilmarinen

Schmierte darauf sammt dem Andern

Mit dem Fett des Thores Schlösser,

Mit dem Speck des Thores Angeln,

Daß die Thür nicht heulen möchte,

Nicht die Angeln kreischen möchten;

Dreht das Schloß mit seinen Fingern,

Hebet mit der Hand die Riegel,

Öffnet ohne Müh' die Schlösser

Und gar leicht die festen Thore.

Sprach der alte Wäinämöinen

Selbst drauf Worte solcher Weise:

„O du muntrer Lemminkäinen,

Du, der höchste meiner Freunde,

Geh den Sampo nun zu fassen,

Raffe fort den bunten Deckel!“

Ging der muntre Lemminkäinen,

Dieser schöne Kaukomieli,

Stets bereit auch ungebeten,

Voller Raschheit ungepriesen,

Um den Sampo zu erfassen,

Fort den Deckel auch zu raffen,

Redet', als er dahin schreitet,

Rühmte sich auf seinem Gange:

„Wie ein Mann in mir nun stecket,

Wie ein Held im Sohne Ukko's,

Werd' der Sampo fortgeschoben,

Werd' der Deckel umgewendet

Mit des rechten Fußes Hülfe,

Durch Berührung mit der Ferse!“

Schieben that nun Lemminkäinen,

Schieben er und fleißig wenden,

Faßt den Sampo mit den Armen,

Stemmt die Kniee auf den Boden,

Nicht bewegte sich der Sampo,

Senkte sich der bunte Deckel;

Wurzeln hatte er getrieben

In die Tiefe von neun Klaftern.

War ein guter Stier im Nordland,

War von einem kräft'gen Wuchse,

War gar zähe an den Seiten,

Wunderschön an seinen Sehnen;

Hatte klafterlange Hörner,

An dem Maule zweithalb Klafter.

Nahm den Stier vom Grasgefilde,

Einen Pflug vom Saum des Feldes,

Ackert aus des Sampo Wurzeln

Und des bunten Deckels Fasern;

In Bewegung kam der Sampo,

Und der bunte Deckel senkt sich.

Bracht' der alte Wäinämöinen,

Mit ihm Schmieder Ilmarinen,

Drittens endlich Lemminkäinen

Nun den großen Sampo also

Aus dem Steinberg von Pohjola,

Aus des Kupferberges Innerm;

Führen ihn nach ihrem Boote,

Bergen ihn in ihrem Schiffe.

Hatten in dem Boot den Sampo,

In der Wölbung nun den Deckel,

Stoßen in das Meer den Nachen,

In die Fluth den bretterreichen;

In das Wasser rauscht der Nachen,

In die Fluth mit seinen Seiten.

Fragt der Schmieder Ilmarinen,

Redet Worte solcher Weise:

„Wohin nun den Sampo bringen,

Wohin sollen wir ihn schaffen

Fort von dieser schlechten Stelle,

Aus dem unheilsvollen Nordland?“

Wäinämöinen alt und wahrhaft

Redet selber diese Worte:

„Dahin wollen wir ihn bringen,

Ihn sammt seinem Deckel schleppen:

Zu der nebelreichen Spitze,

Zu dem waldungsreichen Eiland,

Wo er voller Ruhe weilen,

Wo er immer bleiben könnte;

Ist daselbst doch noch ein Plätzchen,

Dort ein Stückchen Land noch übrig,

Ungefährdet, unberühret,

Nicht besucht vom Schwert der Männer.“

Zog der alte Wäinämöinen

Fort nun von des Nordlands Gränzen,

Ziehet fort mit froher Laune,

Freudig nach dem Heimathlande;

Selber spricht er diese Worte:

„Wende, Boot, dich von Pohjola,

Wend' dich grade nach der Heimath,

Kehr' der Fremde du den Rücken!

Wiege, Wind, nun meinen Nachen,

Und das Boot beweg, o Wasser,

Leih den Rudern deinen Beistand,

Leichtigkeit den Ruderblättern

Auf den weitgedehnten Fluthen,

Auf der flachgebahnten Ebne!

Wären klein die Ruderstangen,

Schwach von Kräften mir die Rudrer,

Klein die Leiter an dem Steuer,

Kinder, die das Fahrzeug lenken,

Gieb dann, Ahto, deine Ruder,

Wasserwirth, du deinen Nachen,

Neue Ruder, welche besser,

Gieb ein Steuer, welches tauget!

Setze selber dich an's Ruder,

Schick' dich an, das Boot zu treiben,

Laß den Nachen schneller laufen,

Laß die Eisenhaken knarren

Durch der Wogen scharfe Brandung,

Durch die schaumbedeckten Fluthen!“

Lenkt der alte Wäinämöinen

Darauf fort den schönen Nachen,

Selbst der Schmieder Ilmarinen

Und der muntre Lemminkäinen

Ruderten in diesem Nachen,

Ruderten und eilten vorwärts

Auf des Meeres klarem Spiegel,

Auf den flachgedehnten Fluthen.

Sprach der muntre Lemminkäinen:

„War, so lange ich schon rudre,

Wasser für die Ruderleute,

Sang auch bei den Sangeskund'gen,

Aber nicht ist heut' zu Tage

Hier nur irgendwas zu hören

Von den Liedern in dem Boote,

Vom Gesange auf den Fluthen.“

Wäinämöinen alt und wahrhaft

Redet Worte solcher Weise:

„Nicht soll man im Wasser singen,

Auf den Fluthen Sang erheben;

Aufenthalt nur bringt das Singen,

Lieder ziehen hin das Rudern,

Schwinden würd' das goldne Taglicht,

Finsterniß würd' uns ereilen

Auf den weitgedehnten Wogen,

Auf den flachgebahnten Fluthen.“

Spricht der muntre Lemminkäinen

Selber Worte solcher Weise:

„Ohnehin vergeht die Zeit auch,

Eilet fort das schöne Taglicht,

Kommt die Nacht herangerauschet

Und geeilt die Abenddämmrung,

Solltest du auch nimmer singen,

Selbst dein Lebenlang nicht lärmen.

Fährt der alte Wäinämöinen

Auf des Meeres blauem Rücken,

Steuert einen Tag, den zweiten,

Endlich an dem dritten Tage

Fing der muntre Lemminkäinen

Nochmals an mit diesen Worten:

„Warum willst du, Wäinämöinen,

Willst, o Bester, du nicht singen,

Da den Sampo du gewonnen,

Du den rechten Weg gefunden?“

Wäinämöinen alt und wahrhaft

Giebt ihm Antwort voller Klugheit:

„Ist zu früh noch um zu singen,

Noch zu zeitig um zu jubeln;

Dann erst ziemet es zu singen,

Dann erst ist es Zeit zu jubeln,

Wenn die eigne Thür man siehet,

Wenn die eignen Thüren knarren.“

Sprach der muntre Lemminkäinen:

„Würde ich am Steuer sitzen,

Würde ich nach Kräften singen,

Dort aus vollem Halse lärmen,

Wenn ich's sonst auch nicht vermöchte,

Nicht genügend thuen könnte:

Willst du nicht den Sang beginnen,

Mache ich mich selbst an's Singen.“

Setzt der muntre Lemminkäinen

Er, der schöne Kaukomieli,

Seinen Mund darauf in Ordnung,

Fängt die Töne an zu ordnen;

Machet selber sich an's Singen,

Fängt nun selber an zu lärmen

Mit der Stimme, die gar heiser,

Mit der Kehle voller Rauhheit.

Sang der muntre Lemminkäinen,

Lärmt' der schöne Kaukomieli,

Daß der Mund und Bart ihm bebte,

Daß des Kinnes Pfeiler schwankten;

Weithin hörte man das Singen,

Hört' den Sang entlang dem Wasser,

Hört' ihn in dem sechsten Dorfe,

Weiter noch als sieben Meere.

Saß auf einem Stamm ein Kranich,

Auf dem nassen Wiesenhügel,

Zählt die Knochen seiner Zehen,

Hebt nach oben seine Füße;

Ward gar fürchterlich erschrecket

Durch das Singen Lemminkäinen's.

Hob der Kranich an zu schreien,

Schrie erschreckt mit grauser Stimme,

Fing gleich an davon zu fliegen,

Flieget eilends durch Pohjola;

Als er dorthin angekommen,

Nach des Nordens Sumpf gekommen,

Lärmt' er noch mit schlechter Stimme,

Schrie er fort mit allen Kräften,

Weckte so das Volk Pohjola's,

Machte wach die schlechten Leute.

Es erwacht des Nordlands Wirthin

Aus dem tiefen, langen Schlummer,

Ging zur Hürde ihrer Heerden,

Lief zum Dörrhaus des Getreides,

Schaut' sich um nach ihrer Heerde,

Zählte emsig das Getreide,

Nicht verloren war die Heerde,

Nicht geplündert das Getreide.

Ging dann zu dem Felsenberge,

Zu des Kupferberges Eingang,

Sprach, als sie dort angekommen:

„Weh mir Armen ob des Lebens!

Ist ein Fremder hier gegangen,

Alle Schlösser sind gesprenget,

Aufgemacht der Feste Thore,

Alle Angeln sind zerschlagen;

Sollt' der Sampo wohl geraubet,

Fortgeführt sein durch Gewaltthat?“

Wohl entführet war der Sampo,

Fortgeschleppt der bunte Deckel

Aus dem Steinberg von Pohjola,

Aus des Kupferberges Innerm,

Hinter neun der besten Schlösser,

Hinter zehn, zählt man den Riegel.

Louhi, sie, des Nordlands Wirthin,

Wurde nun gewaltig böse,

Merkte, daß die Macht ihr schwindet,

Daß ihr Ansehn niedersinket,

Bittet so die Nebeljungfrau:

„Nebeltochter, Nebeljungfrau!

Streue mit dem Siebe Nebel,

Sende dichte Dünste nieder,

Schicke dicke Luft vom Himmel,

Aus der Luft recht dicke Dämpfe

Auf des klaren Meeres Rücken,

Auf die weitgedehnten Öden,

Daß davon nicht Wäinämöinen,

Nicht der Freund der Wogen komme!

Sollte dieß genug nicht scheinen,

Iku-Turso, Sohn des Alten,

Heb' dein Haupt du aus dem Meere,

Deinen Scheitel aus den Fluthen,

Stürz' die Männer von Kalewa

Und versenk' die Wogenfreunde,

Lasse du die bösen Helden

In der Wogen Tiefe sinken,

Bring den Sampo nach Pohjola,

Ohn' ihn aus dem Boot zu wälzen!

Sollte das genug nicht scheinen,

Ukko, du, o Gott dort oben,

Goldner König in den Lüften,

Silberreicher Machtinhaber!

Mache Wetter voller Stürme

Und erheb die Kraft der Lüfte,

Sende Wind' und sende Fluthen

Jenem Boote du entgegen,

Daß davon nicht Wäinämöinen,

Nicht der Freund der Wogen komme.“

Hauchte nun die Nebeljungfrau

Einen Nebel auf die Fluthen,

Sandte Dünste in die Lüfte,

Hielt den alten Wäinämöinen

Drei der Nächte nach einander

In des blauen Meeres Innerm,

Daß er nirgendhin entkommen,

Nirgendhin entrinnen konnte.

Als er drei der Nächt' im Meere,

In den Fluthen so geruhet,

Sprach der alte Wäinämöinen,

Redet selber diese Worte:

„Selbst ein schlechterer der Männer,

Selbst ein schwächerer der Helden

Wird im Nebel nicht versinken,

Nicht in Dünsten untergehen.“

Fuhr durchs Wasser mit der Klinge,

Schlug das Meer mit seinem Schwerte,

Honig fließet von der Klinge,

Süßer Seim von seinem Schwerte,

Stieg der Dunst empor zum Himmel,

Hob der Nebel sich nach oben,

Rein vom Dampfe ward das Wasser,

Von dem Dunste bald die Fluthen,

Weiter dehnt sich aus das Wasser,

Größer muß die Welt nun scheinen.

Wenig Zeit war hingegangen,

Kaum ein Augenblick verflossen,

Ist ein gar gewaltig Brausen

An des Bootes Rand zu hören,

Dort hebt Schaum sich in die Höhe

Zu dem Boote Wäinämöinen's.

Ward der Schmieder Ilmarinen

Damals sehr in Furcht gesetzet,

Floß das Blut ihm aus den Wangen,

Sank herab von seinen Backen;

Zog sich über's Haupt die Decke,

Über seine beiden Ohren,

Decket damit seine Wangen,

Besser noch deckt er die Augen.

Selbst der alte Wäinämöinen

Schaute auf das Meer am Boote,

Warf die Augen hin zur Seite,

Siehet dort ein kleines Wunder:

Iku-Turso, Sohn des Alten,

Hebt zur Seit' des rothen Bootes

Seinen Kopf jetzt aus dem Meere,

Seinen Scheitel aus den Fluthen.

Wäinämöinen alt und wahrhaft

Packt die Ohren mit den Fäusten,

Hebt ihn auf an seinen Ohren,

Fragte ihn und redet' kräftig,

Redet' Worte solcher Weise:

„Iku-Turso, Sohn des Alten!

Weshalb stiegst du aus dem Meere,

Weshalb kamst du aus der Tiefe

Vor das Aug' der Menschenkinder

Und zumal der Kalewsöhne?“

Iku-Turso, Sohn des Alten,

War drob nicht gar sehr voll Freude,

War auch nicht zu sehr erschrocken,

Gab durchaus ihm keine Antwort.

Wäinämöinen alt und wahrhaft

Forscht' genau zum zweiten Male,

Fragte scharf zum dritten Male:

„Iku-Turso, Sohn des Alten!

Weshalb stiegst du aus dem Meere,

Weshalb kamst du aus den Fluthen?“

Iku-Turso, Sohn des Alten,

Gab nun bei dem dritten Male

Diese Worte ihm zur Antwort:

„Deshalb stieg ich aus dem Meere,

Deshalb kam ich aus den Fluthen,

Hatt' in meinem Sinn die Absicht,

Kalew's Stamm hier zu vertilgen,

Sampo nach dem Nord zu bringen;

Läß'st du mich nun in die Fluthen,

Läß'st du mir mein schmählich Leben,

Komm' ich nicht zum zweiten Male

Vor das Aug' der Menschenkinder.“

Ließ der alte Wäinämöinen

Frei ihn wieder in die Fluthen,

Redet selber diese Worte:

„Iku-Turso, Sohn des Alten,

Steige nicht mehr aus dem Meere,

Komme nicht mehr aus den Fluthen

Vor der Menschenkinder Augen,

Von dem heut'gen Tag gerechnet!“

Niemals ist seit diesem Tage

Turso aus dem Meer gestiegen

Vor der Menschenkinder Augen,

So lang' Mond und so lang' Sonne,

So lang' als das Licht des Tages,

Als die Lüfte Freude leihen.

Lenkt der alte Wäinämöinen

Vorwärts nun mit seinem Boote;

Wenig Zeit war hingegangen,

Kaum ein Augenblick verflossen,

Schon läßt Ukko in dem Himmel,

Selber er, der Herr der Lüfte,

Kräft'ge Winde heftig blasen,

Starke Stürme wüthend toben.

Winde fingen an zu blasen,

Heft'ge Stürme an zu toben;

Gräßlich blies der Wind aus Westen,

Heftig schnitt der Wind aus Südwest,

Kräft'ger kam der Wind aus Osten,

Scheußlich heulte er aus Südost,

Gräulich schrie der Wind aus Nordost,

Heftig brüllt' der Wind von Norden.

Blies die Blätter von den Bäumen,

Blies vom Nadelholz die Nadeln,

Blies die Blumen von der Heide,

Blies die Fäserchen vom Grase;

Trieb den schwarzen Sand des Grundes

Auf des klaren Wassers Fläche.

Heftig bliesen da die Winde,

Peitschten da das Boot die Wogen,

Führten fort die Hechtesharfe,

Die von Fischbein war geschaffen,

Zu der Lust des Volks Wellamo's,

Zu des Ahtovolkes Freude;

Ahto sah sie auf den Wogen,

Auf den Fluthen seine Kinder,

Nahmen fort die schöne Harfe,

Tragen sie in ihre Heimath.

Trat dem alten Wäinämöinen

Darauf Wasser in die Augen;

Selber spricht er diese Worte:

„Fort entschwand was ich gewonnen,

Fort ist meines Sinnes Labsal,

Meine Freude hingesunken;

Werde nie in Zukunft wieder,

Nie so lange ich noch lebe,

Freude aus dem Zahn des Hechtes,

Aus des Fisches Gräte wecken.“

Selbst der Schmieder Ilmarinen

War voll großer Angst des Herzens,

Redet' Worte solcher Weise:

„Weh mir Armen ob des Schicksals,

Daß ich auf das Meer gegangen,

Auf die weitgestreckte Öde,

Daß ich trat auf Holz, das rollet,

Auf die Äste, die so zittern!

Früher sah mein Haar schon Winde,

Lernt' es starke Stürme kennen,

Und mein Bart sah böse Tage

Hier auf diesen Wasserstrecken,

Selten hat er doch gesehen,

Früher einen Sturm gleich diesem,

Solche wallungsreiche Fluthen,

Solche schaumbedeckte Wogen;

Schon dient mir der Wind als Zuflucht,

Gnade leihen mir die Wogen.“

Wäinämöinen alt und wahrhaft

Sagte darauf seine Meinung:

„Weinen soll man nicht im Boote,

In dem Nachen niemals jammern,

Nimmer hilft aus Unglück Weinen,

Jammern nie aus bösen Tagen.“

Redet darauf diese Worte,

Läßt sich selber also hören:

„Fluth, gebiete deinen Söhnen,

Woge, du auch deinen Kindern,

Ahto, laß die Wellen sinken,

Wellamo, das Volk des Wassers,

Daß es nicht den Rand besprütze,

Nicht die Rippen meines Nachens!

Steige, Wind, empor zum Himmel,

Hebe fort dich zum Gewölke,

Zum Geschlecht, wo du geboren,

Zu der Sippschaft der Verwandten!

Stürze nicht das Boot von Planken,

Kehr' nicht um den Tannennachen,

Fälle Bäume in dem Walde,

Beuge Fichten auf den Höhen!“

Selbst der muntre Lemminkäinen,

Dieser schöne Kaukomieli,

Redet Worte solcher Weise:

„Komm, o Aar, du Turjaländer,

Komm und bringe drei der Federn,

Drei, o Aar, und zwei, o Rabe,

Zu dem Schutz des kleinen Bootes,

An den Rand des schlechten Nachens.

Füget selbst zum Rand die Leisten,

Macht zurecht die Seitenbretter,

Fügt hinzu noch andre Ränder

Von der Höhe eines Klafters,

Ohne daß die Wogen drüber

An die Kanten sprühen konnten.

Wohl gerüstet war der Nachen,

Wohl versehen jetzt mit Rändern,

Daß der wilde Sturm ihn wiegen,

Ihn die Wogen werfen könnten,

Wenn er durch den Schaum der Wogen,

Durch die hohen Wellen wandert.

Vaka vanha Väinämöinen,

toinen seppo Ilmarinen,

kolmas lieto Lemmin poika,

tuo on kaunis Kaukomieli,

läksi selvälle merelle,

lake'ille lainehille

tuonne kylmähän kylähän,

pimeähän Pohjolahan,

miehen syöjähän sijahan,

urohon upottajahan.

Kenpä tuossa soutajaksi?

Yks' on seppo Ilmarinen.

Sepä tuossa soutajaksi

airoillen ylimäisille;

toinen lieto Lemminkäinen

airoillen alimaisille.

Vaka vanha Väinämöinen

itse istuihe perähän.

Laskea karehtelevi;

laski halki lainehien,

noien kuohujen kovien,

lakkipäien lainehien

vasten Pohjan valkamoita,

ennen tiettyjä teloja.

Jopa tuonne tultuansa,

matkan päähän päästyänsä

vetivät venosen maalle,

tempasivat tervarinnan

teloille teräksisille,

valkamoille vaskisille.

Tulivat tuville tuosta,

pian pistihe sisälle.

Kysyi Pohjolan emäntä,

tutkaeli tullehilta:

„Mipä miehillä sanoma,

urohilla uusi tieto?“

Vaka vanha Väinämöinen,

tuopa tuohon vastoavi:

„Sammosta sanomat miesten,

kirjokannesta urosten:

saimme sampuen jaolle,

kirjokannen katselulle.“

Itse Pohjolan emäntä

sanan virkkoi, noin nimesi:

„Ei pyyssä kahen jakoa,

oravassa miehen kolmen.

Hyvä on sampuen hyrätä,

kirjokannen kahnatella

Pohjolan kivimäessä,

vaaran vaskisen sisässä.

Hyvä olla itseniki

sammon suuren haltijana.“

Vaka vanha Väinämöinen

sanan virkkoi, noin nimesi:

„Kun et antane osoa,

tuota sammon toista puolta,

niin on kaiken kantanemme,

vienemme venehesemme.“

Louhi, Pohjolan emäntä,

tuo tuosta pahoin pahastui.

Kutsui Pohjolan kokohon,

nuoret miehet miekkoinensa,

urohot asehinensa

pään varalle Väinämöisen.

Vaka vanha Väinämöinen

kävi kanteloisehensa,

itse istui soittamahan,

alkoi soittoa somasti.

Tuota kaikki kuulemahan,

iloa imehtimähän,

miehet mielellä hyvällä,

naiset suulla nauravalla,

urohot vesissä silmin,

pojat maassa polvillansa.

Väkeä väsyttelevi,

rahvahaista raukaisevi:

kaikki nukkui kuuntelijat

sekä vaipui katselijat;

nukkui nuoret, nukkui vanhat

Väinämöisen soitantohon.

Siitä viisas Väinämöinen,

tietäjä iän-ikuinen,

tapasi on taskuhunsa,

kulki kukkaroisehensa.

Ottavi uniset neulat,

voiteli unella silmät,

ripset ristihin panevi,

painoi luomet lukkosehen

väeltä väsyneheltä,

urohilta uinuvilta:

pani pitkähän unehen,

viikommaksi nukkumahan

koko Pohjolan perehen

ja kaiken kyläisen kansan.

Meni sammon saa'antahan,

kirjokannen katsontahan

Pohjolan kivimäestä,

vaaran vaskisen sisästä,

yheksän lukon takoa,

takasalvan kymmenennen.

Tuossa vanha Väinämöinen

lauloa hyrähtelevi

vaaran vaskisen ovilla,

kivilinnan liepehillä:

jopa liikkui linnan portit,

järkkyi rautaiset saranat.

Itse seppo Ilmarinen,

tuopa tuossa toisna miesnä.

Voilla voiti lukkoloita,

saranoita rasvasilla,

jottei ukset ulvahuisi

eikä naukuisi saranat.

Lukot sormin luksutteli,

salvat kuokalla kohotti:

jo lukot lusuna vieri,

ovet vahvat aukieli.

Siitä vanha Väinämöinen

itse tuon sanoiksi virkki:

„Oi sie lieto Lemmin poika,

ylimäinen ystäväni!

Mene sampo ottamahan,

kirjokansi kiskomahan!“

Tuopa lieto Lemminkäinen

tahi kaunis Kaukomieli,

kyllä kärkäs käskemättä,

kehumattaki kepeä,

meni sammon saa'antahan,

kirjokannen kiskontahan.

Sanoi tuonne mennessänsä,

kerskaeli käyessänsä:

„Mi lienee minussa miestä,

urosta Ukon pojassa,

senpä sampo siirtyköhön,

kirjokansi kääntyköhön

jalan oikean avulla,

takakannan koskemalla!“

Siirrytteli Lemminkäinen,

siirrytteli, käännytteli,

sylin sampoa syleili,

polvin maassa puuhaeli:

eipä sampo liikukana,

kirjokansi kallukana;

sen oli juuret juurruteltu

yheksän sylen syvähän.

Hyvä on härkä Pohjolassa,

jok' on vahva vartalolta,

ylen sitkeä sivulta,

suonilta kovin sorea;

sen on syltä sarvet pitkät,

puolentoista turpa paksu.

Otti härän heinikosta,

auran pellon pientarelta;

sillä kynti sammon juuret,

kirjokannen kiinnittimet:

saipa sampo liikkumahan,

kirjokansi kallumahan.

Siitä vanha Väinämöinen,

toinen seppo Ilmarinen,

kolmas lieto Lemminkäinen

saattelivat sammon suuren

Pohjolan kivimäestä,

vaaran vaskisen sisästä.

Veivät sen venosehensa,

latjasivat laivahansa.

Saivat sammon purtehensa,

kirjokannen kaarillensa;

työntivät venon vesille,

satalauan lainehille.

Tyrskähti veno vetehen,

läksi laioin lainehesen.

Kysyi seppo Ilmarinen,

sanan virkkoi, noin nimesi:

„Minne sampo saatetahan,

kunnepa kuletetahan

näiltä paikoilta pahoilta,

poloisesta Pohjolasta?“

Vaka vanha Väinämöinen

itse virkki, noin nimesi:

„Tuonne sampo saatetahan,

kirjokansi kaimatahan

nenähän utuisen niemen,

päähän saaren terhenisen,

siellä onnen ollaksensa,

ainian asuaksensa.

On siellä vähän sijoa,

toki paikkoa palanen,

syömätöintä, lyömätöintä,

miekan miehen käymätöintä.“

Siitä vanha Väinämöinen

läksi poies Pohjolasta,

läksi mielellä hyvällä,

iloten omille maille.

Itse tuossa noin saneli:

„Käänny, pursi, Pohjolasta,

käännäite kohen kotia,

perin maille vierahille!

Tuuittele, tuuli, purtta,

soutele, vesi, venettä,

anna airoillen apua,

huoparille huoitusta

noilla väljillä vesillä,

ulapoilla auke'illa!

Oisiko airot pikkaraiset,

soutajat vähäväkiset,

pienoiset peränpitäjät,

lapset laivan hallitsijat,

anna, Ahto, airojasi,

venettäsi, veen isäntä,

airot uuet ja paremmat,

mela toinen ja lujempi,

itse airoillen asetu,

sovitaite soutamahan!

Anna juosta puisen purren,

rautahangan hakkaella

halki kuohujen kovien,

lakkipäien lainehien!“

Siitä vanha Väinämöinen

laskea karehtelevi.

Itse seppo Ilmarinen,

toinen lieto Lemminkäinen,

nepä tuossa soutelevat,

soutelevat, joutelevat

selviä selän vesiä,

lake'ita lainehia.

Sanoi lieto Lemminkäinen:

„Olipa ennen aikoinani,

oli vettä soutajalla

sekä virttä laulajalla.

Vaan ei nyt, nykyisin aioin

tuota kuulla kulloinkana

venehessä vierentätä,

lainehilla laulantata.“

Vaka vanha Väinämöinen

sanan virkkoi, noin nimesi:

„Ei vesillä vieremistä,

lainehilla laulamista!

Laulu laiskana pitävi,

virret sou'un viivyttävi.

Päivä kultainen kuluisi,

yöhyt kesken yllättäisi

näillä väljillä vesillä,

lake'illa lainehilla.“

Se on lieto Lemminkäinen

sanan virkkoi, noin nimesi:

„Aika kuitenki kuluvi,

päivä kaunis karkelevi,

yö tulla tuhuttelevi,

hämärä häkyttelevi,

jos et laula polvenasi,

hyrehi sinä ikänä.“

Laski vanha Väinämöinen

selkeä meren sinisen,

laski päivän, laski toisen.

Päivänäpä kolmantena

tuo on lieto Lemminkäinen

kerran toisen kertaeli:

„Miks' et laula, Väinämöinen,

hyrehi, hyväntöläinen,

hyvän sammon saatuasi,

tien oikein osattuasi?“

Vaka vanha Väinämöinen,

hänpä varman vastoavi:

„Varahainen laulannaksi,

aikainen ilonpioksi.

Äsken laulanta sopisi,

ilon teentä kelpoaisi,

kun omat ovet näkyisi,

omat ukset ulvahtaisi.“

Sanoi lieto Lemminkäinen:

„Oisinko itse perässä,

lauleleisin voiessani,

kukkuisin kyetessäni;

ehk' ei toiste voiakana,

ei kyllin kyetäkänä.

Kun et lauloa luvanne,

itse laululle rupean.“

Siinä lieto Lemminkäinen,

tuo on kaunis Kaukomieli,

suutansa sovittelevi,

säveltänsä säätelevi.

Sai itse hyräilemähän,

loihe, kurja, kukkumahan

äreällä äänellänsä,

käreällä kulkullansa.

Lauloi lieto Lemminkäinen,

karjahteli Kaukomieli;

suu liikkui, järisi parta,

leukapielet lonkaeli.

Laulu kuului loitommalle,

vierähys vesien poikki,

kuului kuutehen kylähän,

seitsemän selän ylitse.

Kurki istui kannon päässä,

märän mättähän nenässä,

sormiluitansa lukevi,

jalkojansa nostelevi.

Sepä säikähti kovasti

Lemminkäisen laulantata.

Päästi kurki kumman kulkun,

säikähti pahan sävelen;

heti loihe lentämähän,

lenti poikki Pohjolahan.

Sitte tuonne tultuansa,

Pohjan suolle saatuansa

vielä parkaisi pahasti,

äkeästi ärjähteli:

sillä Pohjolan herätti,

pahan vallan valveutti.

Nousi Pohjolan emäntä

unen pitkän maattuansa.

Kävi karjakartanohon,

juoksi riistariihen luoksi;

katselevi karjoansa,

elojansa arvelevi:

ei ollut karjoa kaonnut,

riistettynä riistojansa.

Jo kävi kivimäelle,

vaaran vaskisen ovelle.

Sanoi tuonne tultuansa:

„Voi, poloinen, päiviäni!

Jop' on täällä vieras käynyt,

kaikki lukot lonkaellut,

liikutellut linnan portit,

särkenyt saranarauat!

Oisko täältä sampo saatu,

otettu omin lupinsa?“

Jo oli sieltä sampo saatu,

anastettu kirjokansi

Pohjolan kivimäestä,

vaaran vaskisen sisästä,

yheksän lukon takoa,

takasalvan kymmenennen.

Louhi, Pohjolan emäntä,

tuo tuosta pahoin pahastui,

katsoi valtansa vajuvan,

alenevan arvionsa.

Uutarta rukoelevi:

„Ututyttö, terhenneiti!

Seulo seulalla utua,

terhenistä tepsuttele,

laske talma taivahalta,

auer ilmasta alenna

selvälle meren selälle,

ulapalle aukealle,

jottei päästä Väinämöisen,

osata uvantolaisen!

Kun ei tuosta kyllin tulle,

Iku-Turso, Äijön poika,

nosta päätäsi merestä,

lakkoasi lainehesta!

Kaataos Kalevan miehet,

upota uvantolaiset,

hävitä häjyt urohot

alle aaltojen syvien!

Saata sampo Pohjolahan

venehestä vierimättä!

Kun ei tuosta kyllin tulle,

oi Ukko, ylijumala,

ilman kultainen kuningas,

hope'inen hallitsija,

rakenna rajuinen ilma,

nosta suuri säien voima!

Luo tuuli, lähetä aalto

aivan vastahan venettä,

jottei päästä Väinämöisen,

kulkea uvantolaisen!“

Ututyttö, neiti terhen,

u'un huokuvi merelle,

sumun ilmahan sukesi;

piti vanhan Väinämöisen

kokonaista kolme yötä

sisässä meren sinisen

pääsemättänsä perille,

kulkematta kunnekana.

Yön kolmen levättyänsä

sisässä meren sinisen

virkki vanha Väinämöinen,

itse lausui, noin nimesi:

„Ei ole mies pahempikana,

uros untelompikana

u'ulla upottaminen,

terhenellä voittaminen.“

Veti vettä kalvallansa,

merta miekalla sivalti.

Sima siukui kalvan tiestä,

mesi miekan roiskehesta:

nousi talma taivahalle,

utu ilmoillen yleni.

Selvisi meri sumusta,

meren aalto auteresta;

meri suureksi sukeutui,

maailma isoksi täytyi.

Oli aikoa vähäinen,

pirahteli pikkarainen.

Jo kuului kova kohina

viereltä veno punaisen;

nousi kuohu korkeaksi

vasten purtta Väinämöisen.

Siinä seppo Ilmarinen

toki säikähti kovasti:

veret vieri kasvoiltansa,

puna poskilta putosi.

Veti viltin päänsä päälle,

yli korvien kohenti,

peitti kasvot kaunihisti,

silmänsä sitäi paremmin.

Itse vanha Väinämöinen

katsoi vierellä vesiä,

loi silmät sivulle purren.

Näki kummoa vähäisen:

Iku-Turso, Äijön poika,

vieressä veno punaisen

nosti päätänsä merestä,

lakkoansa lainehesta.

Vaka vanha Väinämöinen

saipa korvat kourihinsa.

Korvista kohottelevi,

kysytteli, lausutteli,

sanan virkkoi, noin nimesi:

„Iku-Turso, Äijön poika!

Miksi sie merestä nousit,

kuksi aallosta ylenit

etehen imehnisille,

saanikka Kalevan poian?“

Iku-Turso, Äijön poika,

eikä tuo ihastu tuosta

eikä tuo kovin pelästy

eikä varsin vastaele.

Vaka vanha Väinämöinen

tarkoin toiste tutkaeli,

kolmasti kovin kysyvi:

„Iku-Turso, Äijön poika!

Miksi sie merestä nousit,

kuksi aallosta ylenit?“

Iku-Turso, Äijön poika,

jo kerralla kolmannella

sanan vastaten sanovi:

„Siksi mie merestä nousin,

siksi aallosta ylenin:

oli mielessä minulla

surmata suku Kalevan,

saa'a sampo Pohjolahan.

Kun nyt lasket lainehisin,

heität vielä herjan hengen,

enpä toiste tullekana

etehen imehnisille.“

Silloin vanha Väinämöinen

heitti herjan lainehisin.

Itse tuon sanoiksi virkki:

„Iku-Turso, Äijön poika!

Ellös sie merestä nousko,

ellös aallosta yletkö

etehen imehnisille

tämän päivyen perästä!“

Senpä päivyen perästä

ei Turso merestä nouse

etehen imehnisille,

kuni kuuta, aurinkoa,

kuni päiveä hyveä,

ilmoa ihailtavata.

Siitä vanha Väinämöinen

laski eelle laivoansa.

Oli aikoa vähäinen,

pirahteli pikkarainen.

Jo Ukko, ylijumala,

itse ilmojen isäntä,

virkki tuulet tuulemahan,

säät rajut rajuamahan.

Nousi tuulet tuulemahan,

säät rajut rajuamahan.

Kovin läikkyi länsituuli,

luoetuuli tuikutteli;

enemmän etelä tuuli,

itä inkui ilkeästi;

kauheasti kaakko karjui,

pohjonen kovin porasi.

Tuuli puut lehettömäksi,

havupuut havuttomaksi,

kanervat kukattomaksi,

heinät helpehettömäksi.

Nosti mustia muria

päälle selvien vesien.

Kovin silloin tuulet tuuli,

aallot hakkasi alusta.

Veivät harpun hauinluisen,

kantelon kalaneväisen

väen Vellamon hyväksi,

Ahtolan iki-iloksi.

Ahto aalloilta havainnut,

Ahon lapset lainehilta;

ottivat sorean soiton,

kotihinsa korjasivat.

Siinä vanhan Väinämöisen

ve'et silmihin vetihe.

Itse tuon sanoiksi virkki:

„Sinne sattui saalahani,

meni mielisoittimeni,

katosi iki-iloni!

En tuota enämpi saane

sinä ilmoisna ikänä

hauin hampahan iloa,

kalanluista luikutusta.“

Itse seppo Ilmarinen,

tuopa tuiki tuskautui.

Sanan virkkoi, noin nimesi:

„Voi, poloinen, päiviäni,

kun läksin selille näille,

ulapoille auke'ille,

polin puulle pyörivälle,

varvalle vapisevalle!

Jo on tukka tuulta nähnyt,

hivus säätä hirveätä,

parta päiviä pahoja,

nähnyt näilläki vesillä;

harvoin on havaita tainnut

tuulta ennen tuon näöistä,

noita kuohuja kovia,

lakkipäitä lainehia.

Jo nyt on tuuli turvanani,

meren aalto armonani!“

Vaka vanha Väinämöinen,

tuopa tuossa arvelevi:

„Ei venossa vieremistä,

purressa parahtamista!

Itku ei hä'ästä päästä,

parku päivistä pahoista.“

Siitä tuon sanoiksi virkki,

itse lausui, noin nimesi:

„Vesi, kiellä poikoasi,

laine, lastasi epeä,

Ahto, aaltoja aseta,

Vellamo, ve'en väkeä,

ettei parsku parraspuille,

pääse päälle kaarieni!

Nouse, tuuli, taivahalle,

ylös pilvihin ajaite,

sukuhusi, syntyhysi,

heimohon, perehesesi!

Elä kaa'a puista purtta,

vierrä hongaista venettä!

Ennen kaa'a puut palolla,

kuuset kummuilla kumoa!“

Se on lieto Lemminkäinen,

itse kaunis Kaukomieli,

sanan virkkoi, noin nimesi:

„Tule, kokko turjalainen!

Tuopa kolme sulkoasi,

kokko, kolme, kaarne, kaksi

varaksi vähän venehen,

pahan purren parraspuuksi!“

Itse laitoa lisäsi,

varppehia valmisteli;

liitti tuohon liikalaiat,

koko sylen korkeuiset,

aallon käymättä ylitse,

partahille parskumatta.

Jo oli kyllin laitoaki,

venehessä varppehia

tuulen tuiman tuikutella,

aallon ankaran lykätä,

kuohuja kulettaessa,

mäkipäitä mentäessä.